Perinteen siirtäminen

Kohta 1½ kuukautta sitten menetin isäni, joka oli tietysti monessa mielessä minulle tärkeä, mutta erityisesti hän on ollut ruokablogiharrastuksen alkuvaiheen inspiraationa. Olen jo pitkään ajatellut tehdä kirjoituksen liittyen ruokaan ja ruokakulttuuriin, jonka olen perinyt omasta lapsuudenkodistani ja jota haluan osaltani siirtää eteenpäin.
 Minun lapsuudessani isä oli se kodin pääasiallinen ruuanlaittaja ja hän rakasti erityisesti kutsua ystäviä syömään. Meillä oli säännöllisesti ruokavieraita ja ehkä ruokakutsujen tärkeyttä kuvasi se, että meillä oli keittiössä erikseen "arkiruokapöytä", mutta olohuoneesta löytyi valtava ruokapöytä, jossa söimme aina viikonloppuateriat ja silloin, kun meillä vieraili ystäviä tai sukulaisia. Lapset istuivat samassa ruokapöydässä aikuisten kanssa ja söivät samaa ruokaa kuin aikuiset. Isä hääräsi keittiössä ja loihti monen ruokalajin illallisia. Isän bravuureja olivat kokonaisena uunissa valmistettu sisäfilee sekä kermaiset valkosipuliperunat. 80-luvulla isä hurahti kiinalaisenruuan saloihin ja tuohon aikaan yhtenä ohjelmanumerona toimi se, että vieraat ihmettelivät vieressä, kun wokki-pannu kaivettiin esille ja taidokkaasti pilkotut kasvikset pyörähtivät nopeasti kuumassa pannussa. Isä toi ulkomailta asti kuivattuja kiinalaisia sieniä ja maustekastikkeita, joita kyllä nopeasti alkoi saada Stockmannilta. Tyypillistä oli, että isä duunasi taloyhtiömme pihalla kiinalaista muurikkapannussa n. 30 hengelle tai loihti aterian sukujuhannuksen tiimellyksessä 20 hengelle. Ihailin aina lapsena tätä isän ominaisuutta ja päätin jo varhain (hyvän ruuan ystävänä), että haluan samanlaiseksi sosiaaliseksi kokkaajaksi. Hyvä ruoka pääsee oikeuksiinsa hyvässä seurassa!

Kasvatuksellisessa mielessä isä oli tiukka einesten suhteen. Toki meilläkin syötiin välillä valmista maksalaatikkoa tai lihaperunasoselaatikkoa, mutta pääasiassa ruoka tehtiin aina itse. Ruuan kanssa tarjottiin aina salaattia ja lopuksi piti vielä niellä vitamiinipilleri tai kalanmaksaöljykapseli. Ruuasta opetettiin kiittämään ja arkiruokakin tehtiin aina huolella. Itse aloitin ruuanlaiton kotona koulun kotitaloustuntien innostamana (ja välillä varmasti vanhempien harmiksi). Kokeilut löytyivät välillä pitkin seiniä, jos olin vatkannut tehosekoittimella suklaamoussen kermaa liian kovilla tehoilla heti alkuun. Tai pikkuleivät unohtuivat uuniin ja kärähdys oli taattua. Tästäkin huolimatta, vanhemmat suhtautuivat kannustavasti omiin kokeiluihin. Ensimmäisiä onnistuneita kokeiluja taisivat olla omenamuffinssit ja teeleipä.
Huoltotoimenpiteitä kesken ruuanlaiton
Nyt aikuisena huomaan rakastavani ihmisten kutsumista syömään, vaikka se onkin tietysti työlästä. Tulevanakin viikonloppuna saamme molempina päivinä ruokavieraita. Lauantaina muuten pidämme perinteiset blinijuhlat. Minusta on mukava ajatus, että tyttäremme oppii istumaan ruokapöydässä ja maistelemaan uusia makuja vaikka välillä onkin turhauttavaa totuttaa pientä lasta uusiin makuihin. Toivoisin, että ruuanlaitosta tietty ennakkoluulottomuus ja hauskuus välittyy myös hänelle. Tällä hetkellä Helmi osallistuu minun kanssani arkisin ruuanlaittoon, nostamalla tuolin tiskipöydän viereen ja hakemalla oman leikkikattilan. Sitten hän saa kattilaan vettä ja niitä ruoka-aineita, joista itse valmista ruokaa. Ruoka käy roskiskaapissa sijaitsevassa "uunissa" ja sitä hämmennetään pitkään ja hartaasti. Isiä odottaa sitten työpäivän jälkeen varsinaisen ruuan lisäksi Helmin basilika-riisi-balsamico-valkosipuli-lime-keitokset.

Tässä kohtaa pitää muuten mainita, miten mielettömän ihanalta on tuntunut ystävien huolehtivuus ja kysymykset "miten sinä voit/jaksat surun keskellä?". Niin pieni asia, kuin voinnin kysyminen merkitsee tosi paljon kulttuurissa, jossa kuitenkin omalla tavallaan pelätään surua ja sen kohtaamista. Alkuun huomasin itsekin joutuvani tilanteeseen, että minun oli lohdutettava osaanottavaa ihmistä, vaikka tilanne olisi varmasti pitänyt olla toisin päin.


Kommentit

La fille du vent sanoi…
Todella kauniisti kirjoitettu! Lapsuutesi ruokamuistot kuulostavat ihanilta ja tutuiltakin - meidänkin perheessä juurikin isäni valmisti yleensä ruoat. Ja häneltä olenkin monet nykyisistä ruoanlaittotaidoistani oppinut.

Olen samaa mieltä huomiostasi, että surua ei oikein osata käsitellä kulttuurissamme. Omien menetysten hopeareunuksena voisin sanoa oppineeni olemaan parempi tuki läheisille ja ystäville heidän suruissaan.